Olenko oman elämäni edelläkävijä?

Toivon kipinöitä ja ajatuksen ituja sukujuhlien innoittamana Konnevedeltä 17.9.2016

Joku on kulkenut aina edellämme ja tehnyt mahdolliseksi seurata jo avattua latua – elämisen sykli ja historia toistavat itseään luoden ”uomakipittäjiä” Esa Saarisen sanoin. Kevät on toivoa täynnä, syksyllä alkaa jäniksen vuosi - ihmiset soljahtavat kesäloman jälkeen työntekoon, josta ovat pyristelleet vaivoin irti ja jatkavat suorittamista, jonka ovat vannoneet kesän aikana jättävänsä taakse. Lasten koulut ja harrastusrumba käynnistyy kiihtyvällä tempolla, eikä aikaa jää muuhun kuin otsa hiessä elämän kustannusten kokoon keräämiseen. Ihmiset rukoilevat aikaa, jotta voisivat nauttia saavutuksistaan ja pelkkä ajatus loputtomasta ja pimeästä syksystä saa sydämen muljahtamaan. Mikään muu kuin työnteko ei palauta ihmistä niin nopeasti ruotuun, irti toiveista ja unelmista. Sukupolvi toisensa jälkeen, kukin omalla tyylillään, mutta samoilla henkisillä juurillaan, jossa ruumiin kuuluu asianmukaisesti kärsiä ja joutilaisuus tappaa. Tekemisestä uskotaan löytyvän elämän merkitys ja jos ei se löydy, on jatkettava takomista.  

Suurten ajattelun- ja asenteiden muutosten myötä olen tuon oravanpyörän jo vuosia sitten jättänyt kohtuullistaakseni elämäntapaani ryhtymällä oman itseni johtajaksi - yrittäjäksi. Tällä hetkellä tunnistan kuitenkin ohikiitäviä hetkiä, joissa kaipaan kiirettä luomaan tunteen tarpeellisuudesta.  Kun elämä yllättää ja paiskaa lupaa kysymättä uuteen uomaan, kipitys katkeaa. Kun sairastuu, moni asia menettää merkityksen ja olennainen tiivistyy, mutta silti tutuilla ja aiemmin vihatuilla rutiineilla, kiireelläkin tuntuisi olevan käyttöä. Luontainen kaipuu johonkin siihen, mitä ei ole. Vaihtoehdottomuuden raskas taakka. Ehkä se on maailman järjestämisen tarvetta, kaaoksesta harmoniaan –tyyppisen olevaisuuden kaipuuta, joka sisältää käskyn sietää epämukavuutta. Oman tekemisen ja uuden luomisen syklin toisto onkin enää totta vain jossain määrin.

Syvässä istuu ajatus: otsansa hiessä on leipäsi ansaittava. Mutta yhtä syvällä istuu myös ominaisuuteni nähdä kaikessa hyvää ja myönteistä. Kaiken keskellä täytyy muistaa, ettei Luojakaan joka päivä jaksanut, vaan pysähtyi kerran viikossa ja pyhitti lepopäivän. Hän oivalsi, että lepäämällä voi syntyä uutta ja kokea aitoa arvokkuutta olemisestaan. Nähdä kaikki jo tehty tai oleva kaunis ja hyvä. Uskon kuitenkin, että jos pysähtymisestä tulee liian pitkä, se menettää merkityksensä.

Viime viikonlopun sukujuhlat osuivat omien syvimpien tuntojeni kannalta hyvään saumaan, kun olen miettinyt ikuisuuskysymyksiä ja potenut juurettomuutta. Oman elämän inventaarioni jäljiltä tiedän hyvin kuka olen, mitä osaan ja mistä pidän, mutta juurettomuuden tunne kaukana läheisistä ja kaukaisemmistakin sukulaisista kasvaa iän karttuessa entistä suurempaan mittakaavaan. Suuren osan rakkaistani olen menettänyt, eikä kovin monta ihmistä ole enää kertomassa siitä, mistä minäkin ponnistan. Miten minusta on tullut minä? Miksi koen usein ulkopuolisuutta suhteessa muihin? Miksi koen tarvetta ymmärtää asiat syvällisesti? Miksi minusta on tullut moniosaaja – ei missään äärimmäisen taitava tai lahjakas vaan hyvä monessa asiassa? Mistä tiedän mihin minun kuuluu tätä osaamistani käyttää, kun niin moni asia maailmassa vetäisi puoleensa? Onko niin, että kohtalo määrittää yhden ihmisen elämää ja yhteinen elämä synnyttää historiaa, mielissä elävää ajan kuvaa?

Kipujen kautta keskeisenä teemana on ollut niin navigointi elämän tarkoituksen ja merkityksen aallokossa kuin omanlaisen työelämän rakentaminen tulevaisuuteen siten, että saan oman korteni kannettua yhteiskunnalliseen kekoon muuten kuin sairastumisessa aktivoituneen, vähän hysteerisenkin ydinpelon kautta: kelpaanko sellaisena kuin olen ja löydänkö paikkani tässä muuttuneessa tilanteessa? Samaan aikaan kuin yhteiskunta viestittää kelpaamattomuutta, jos et ole täydellinen, suvun historian kautta löytyy yllättäen ymmärrys miksi minunkin kehoni sanoi sopimuksensa irti parhaassa iässä. Muillekin heistä on käynyt niin. Ja sama teema tuntuu jatkuvan myös muissa ikäisissäni. Sinulle ei ole enää käyttöä, parasta ennen – päivämäärä umpeutui juuri! Mitä, enkö olekaan parhaimmillani juuri nyt, nelikymppisenä, lapset jo itsenäistymään päin kasvaneina? Yhteiskunnalle on annettavaa, mutta ehdoin – kenelle kelpaa ihminen, joka ei jonain päivänä pystykään 100%:sti? Pää toimii kerkeästi ja kynän jälki on terävää, mutta tässä maailmassa joko seisot täysillä kahden jalkasi varassa tai et ollenkaan. Tämän ajan Suomessa ei ole totuttu tukemaan ihmisen näköisiä ja kokoisia välimallin ratkaisuja joustovaralla, kuten ennen, jolloin jokainen osallistui oman kykynsä tai kuntonsa mukaan yhteisen hyvän eteen. Itselleni olen kuitenkin luomassa sellaista.

Yhteisen kortemme kannoimme jokainen kekoon myös sukujuhlan päivänä. Jokainen perhekunta leipoi, teki ruokaa, toi tarinoita, valokuvia ja ennen kaikkea henkistä energiaa kaikille jaettavaksi. Erilaisuus ja samanlaisuus linkittyivät väkevästi sukupolvien ketjuun tehden päivästämme Konneveden vanhalla koululla taianomaisen. Omaa haltioitumistani lienee väritti syvä toive kokea yhteyttä ja löytää ymmärrystä. Ihmiset, tutut ja osin tuntemattomiksi jääneet tarinoineen olivat kaikessa maanläheisyydessään huikeita, paikallisen taiteilijan entisöimä ympäristö kanafiguureineen loi hilpeät puitteet, iltapäivän aurinko paistoi korkeista ikkunoista valaisten lämmöllään kaikki vilkkaasti puhuvat pöytäkunnat ja naurua, iloa ja lämpöä riitti villasukkien ja herkkuja notkuvien pöytien voimin.  Sukujuurien lempeä kohtaaminen hautausmaalla ja päivän mittainen, jopa riehakas pysähdys oli arvokasta.

Mutta miksi pidempi pysähdys tuo mukanaan myös syyllisyyden tunteen? Täyttä hulluutta, mutta kun elämää kantavana voimana on tälle pysäkille saakka ollut korkea energiataso, sinnikkyys ja taistelutahto, ehkä itsepäisyyskin, tuntuu kuin kaikki olemassaolon jäljet olisi pyyhkäisty täyden terveyden menetyksen myötä kuiviin. Olenko saanut aikaan mitään arvokasta vai onko kaikki jäänyt vain honkien latvoihin humisemaan?

                            "Sisu alkaa siitä mihin sinnikkyys loppuu."

Nyt huomaan eläneeni yli 40 vuotta toteen niin työ- kuin henkilökohtaisessa elämässä positiivisen psykologian vasta viime aikana lanseeraamaa sanomaa: sisu alkaa siitä mihin sinnikkyys loppuu, kaikki on mahdollista, voit itse vaikuttaa mitä suuremmassa määrin elämäsi kulkuun. Ajatukset ohjaavat ihmisen toimintaa ja valintoja siten, että se mihin keskittyy, lisääntyy. Myönteisten tunnetilojen luominen on mahdollisuus. Positiivisuus vetää puoleensa lisää positiivisuutta ja päinvastoin. Mutta kun yrittäjä sairastuu, siitä on oksat pois! Opittu ja peritty psykologinen pääoma heittää hetkellisesti häränpyllyä niissä tilanteissa, kun huomaat, ettet saakaan apua ja tukea samalla nopeudella ja tavalla kuin työsuhteessa oleva kollegasi. Sinnikkyys on selvästi kuitenkin moniosaajana omaksuttu strategia, joka on olemassa haasteiden edessä: olen huomannut voivani päättömiltäkin tuntuvissa tilanteissa päättää valitsenko voimavarakeskeisen lähestymistavan, etenenkö riskillä ja minimoin vastoinkäymiset tiedoillani ja näkökulman vaihtamisen taidoillani vai lähestynkö ongelmaa itsesäätelyn kautta muuttamalla ja laajentamalla omia tulkintojani. Kätevää, mutta ei läheskään aina helppoa.

Tälle moniosaajuudelle ja sinnikkyyden toimintamallille ja –strategialle syntyi juuret sukujuhlien jälkimainingeissa, kun pohdimme äitini ja sisarusteni kanssa sukumme historiaa, ammatteja ja elämän menestystä. Pientilalliset esi- ja isovanhempani ovat olleet omavaraisuudessaan selviytyviä suorittajia, jotka ovat osanneet haltioitua luonnon ja maailmankaikkeuden ihmeiden äärellä, osa hengellisyyden, osa henkisyyden ja intuition, osa työnteon kautta. He ovat luoneet jälkikasvulleen niin resilienssiä, tokenemiskykyä kuin saaneet luovuuden kukkimaan niukoissakin olosuhteissa. Yhteisöllisyydessä on ollut mittaamatonta voimaa ja musiikki ja kädentaidot ovat tuoneet niin henkistä kuin taloudellistakin pääomaa läpi sukupolvien – ja tämä kehitys on näkyvissä vieläkin mitä suuremmassa määrin. (Tästä voit lukea lisää Marjon blogissa: www.stoori.fi/lifenearlondon).

Samaan aikaan nähtävissä on myös ambivalenssia luterilaisen uskon ja maallisten, kuten muusikon ammattien välillä: mahtuvatko nämä kaksi eri elämänpuolta saman katon alle? Muistan myös nähneeni piilotettua tyytymättömyyttä, uhrautumista, kaipuuta johonkin muualle ja yhtälailla valtavaa auttamisen halua ja palveluasennetta. Heistä on ollut moneksi. Omilla, heidän meille siirtyneillä taidoillaan he loivat vahvan pohjan meitä seuraaville sukupolville, jotka tutkimusten mukaan joutuvat elämänsä aikana toimimaan 7-8 eri ammatissa.

Oma psykologia-painotteinen akateeminen ”uomani” poikkeaa tyystin sukuni ammattien joukosta, mutta ei liene epäselvää mistä sisuni ja samaan aikaan mielikuvitus, intuitiivisuus, kauneuden kaipuu ja herkkyyteni eri taide- ja kulttuurin osa-alueisiin kumpuaa. Psykologia on kuitenkin tieteenala, joka ei pysty selittämään elämän monimuotoisuutta ja se onkin vasta viimeaikoina todistanut mielikuvituksen parantavan voiman. Ihminen, joka on kaiketi ainoa elävä olento maailmassa, joka on tietoinen kohtalostaan, on itse ainoa epäilijänsä. Itsekään en halua tietää mihin tämä johtaa, vaan uskoa epäilyksen hetkilläkin voivani vaikuttaa edes jossain määrin tulevaisuuteen, pitää ovia ja ikkunoita auki. Oma kipuiluni ambivertin persoonallisuuden kanssa – intro- ja ekstrovertin välimaastoon sijoittuva, molempia ominaisuuksia yhtä paljon omaava persoona –  on saanut kasvot; kaikki puolet minussa ovat yhtä totta ja osa niistä on geeniloton tulosta, osa omasta sisäisyydestäni kumpuavaa ja osa ympäristön muokkaamaa. Oma henkinen ja fyysinen energiani tarvitsee liikettä ja jakamista virratakseen, siksi haluan juosta yksin ja kävellä seurassa. Siksi kaipaan kokemuksia. Siksi omaan kyvyn asettua toisen asemaan ja ymmärtää sanattomasti. Halun auttaa ja innon kehittyä ja kokea jatkuvasti uutta, haalia vaihtoehtoja ja pitää yllä mahdollisuutta vaihtaa suuntaa.

Siksi puhun paljon, olen luontaisesti levoton, keskittymiskyvytön vain yhteen asiaan, tekemistä ja seuraa vailla - ja siksi kaipaan samaan aikaan palavasti rauhaa, yksinäisyyttä, hiljaisuutta, syvällisyyttä ja kirjoja. Siksi liikutun toistuvasti musiikin ja elävän kuvan edessä, pidättelen kyyneleitä urheiluhalleissa ja menen kananlihalle kauniiden paikkojen, puhutun tai painetun sanan edessä. 

Luulen, että on olemassa ilon ja kärsimyksen mittakaava. Se on henkilökohtainen ja yksityinen suhde sekä omiin että muiden kärsimyksiin, ja tapa ymmärtää universaalia iloa ja elämänmenestystä itsen lisäksi myös muilla. Ilo ja Onni, Suru ja Kärsimys, yhtä aikaa läsnä, toista ei ole ilman toista. Surun kanssa kuljettava matka on pitkä, tunteena voimallisesti alati läsnä. Mutta ilman sitä ei olisi elämäntuntoa, tuota virtaavaa ilon olemusta, joka synnyttää kauneutta ja yhteyttä. Siinä missä menetysten suru yhdistää empatian tasolla, ilo yhdistää hengen ja energian tasolla. Toisen ilo ja onni ei ole minulta pois, toisen kärsimyskään ei ole omani. Mutta missä kohtaa elämää mukaan tulee armo, jota itsemyötätunnoksikin kutsutaan? Se, että katsoo itseään joka päivä lempeiden silmälasien läpi, samoin kuin katsoo läheisiään? Se, että tänään riitän tällaisena ja tänään pystyn tähän ja se riittää. Se, että voin tuntea rauhassa pelkoa ja ymmärtää, että se on viisas vain vaaran hetkellä.

Ihminen seikkailee jatkuvasti tietoisuutensa eri tasoilla tunnistamatta välttämättä lainkaan omaa olemisen ja reagoimisen tapaansa. Aika, jolloin kaikessa tekemisessä piti olla tavoite, tuntuu tällä hetkellä kuitenkin kaukaiselta. Uusi, vaikkakin pyytämättä saatu hitaampi elämisen rytmi on opettanut, ettei pakottamalla synny mitään hyvää. Ahdistus ei poistu, eikä luottamus elämään palaudu, vaikka kuinka käsket. Asioiden täytyy antaa mennä omalla painollaan.  Tällaiselle nopeatemperamenttiselle semikontrolloijalle tässä piilee armon olemus – ja omien opettamien oppien loputon täytäntöönpano. Olen etuoikeutettu, kun olen saanut nähdä niin paljon maailmaa, kohdata mielenkiintoisia ihmisiä ja asioita, säilyttää lämpimät välit tärkeisiin ihmisiin ja voinut loputtomasti ylläpitää uteliaisuuteni. Tällä elämänkokemuksella näen jo monet asiat toisin. Omistaminen on menettänyt merkitystään, yksinkertaisuus on kaunista ja ajan viettäminen itselle tärkeiden asioiden ja ihmisten parissa on mittaamattoman arvokasta. Hidasta minusta ei ehkä koskaan tule, mutta jos apinamieleni yrittää siirtyä suorittamisen moodiin, tiedän, että on aika lähteä luontoon rauhoittumaan. Tai ottaa aikaa pienelle meditaatiohetkelle tai myönteisten mielikuvien ja mantrojen vahvistamiselle. Jos kunto sallii, korkeasykkeiselle liikunnalle. Kaunokirjallisuudelle ammattikirjallisuuden sijaan. Aistit auki läsnäolemisen tilassa elämiselle. Hengitykselle. Kiitollisuudelle kaikesta siitä mitä on ja kiitollisuudelle siitä, että osaa olla kiitollinen.

Tässäkin kohtaa on mahdollisuus haastaa itseään oppimaan, tekemään ja näkemään jotain uutta. Luulen, että minussa on edelleen jäljellä myös ripaus edelläkävijyyttä, kuten itseäni edeltävissä sukulaisissani, jos uskaltaudun ottamaan haasteen vastaan. Se tarkoittaa rohkeutta jälleen kurkistaa oman sielun syvyyksiin ja rakentaa omalla olemisella, toiminnalla tai sanoilla jotain, jolla on merkitystä. Löytää rauhassa sellainen olemisen tila, joka liikuttaa itsen lisäksi myös muita. Tiedän, että kosketuksesta omaan ytimeen kumpuaa se merkitys, joka parhaiten palvelee elämäntehtävääni ja sisäistä kasvuani. Kun vielä kerran tulen tietoisemmaksi ajatuksistani, tunteistani, uskomuksistani, asenteistani, arvoistani ja merkityksistäni, pystyn muuttamaan toimintaani niin, että toiminnasta syntyy uusi tapa. Kun tavasta tulee uusi rutiini, vahvistuu ytimenikin ja toivon se tulevan entistä näkyvämmäksi kanssaihmisille. Tämä kaikki on sen miettimistä ja vahvistamista, mikä on olennaista ja tärkeää juuri nyt: Vaikka en hyväksy kaikkea, olen arvokas kaikessa vajavuudessani ja se riittää. Kaikki on hyvin.

Jos haluat liittyä seuraani tälle ihmiselämän loputtomalle matkalle, voit pohtia muutamaa ydinkysymystä lähemmin omassa elämässäsi:

v Olenko valmis pysähtymään ja lähtemään tutkimusmatkalle itseeni?

v Olenko riittävän rohkea luopumaan, jotta uutta voi syntyä?

v Millaiset voimat ohjaavat ajatuksiani, tunteitani ja toimintaani tai päätöksentekoani?