Arkirakkautta muutoksen keskellä

Alkuvuosi on perinteisesti uusia alkuja täynnä, itselle tehtyjä katteettomia lupauksia, intoa ja alun iloa, mutta myös muutostoiveisiin liittyvien ajatusten vaivalloista raskautta. Vastoin alkuperäistä tarkoitusta uuden alun voimaannuttavasta vaikutuksesta, ajatus tuo itselleni esiin menetyksen, surun ja jopa kuoleman - ja niitä kohdanneelle elämä ei ole enää entisensä eikä itsestäänselvyys. Elämä ja uudet alut, tai kuolema ja irtipäästämiset, eivät ole toistensa vastakohtia, vaan mahdollisuus pysähtyä pohtimaan hetkien merkitystä ja sitä, mikä tekee omasta elämästä arvokasta. Kokemuksista voi ammentaa voimaa loputtomasti – tästäkin selvisin -  toisaalta merkitys voi pysytellä piilossa pitkäänkin. Tämänkaltaisen tiheän tunnelman ja sakeiden mietteiden keskellä yllätin itseni uuden vuoden alkajaisiksi jälleen omien arvojen, valintojen, arjen ja elämäntehtävän sekä henkisen perinnön ääreltä. Ei ihan kevyimmästä päästä mietteitä, mutta syvyyden kautta näyttää ainakin itselleni avautuvan laajempi näköala elämään.  

Ei joskus tai sitten kun, vaan nyt! Jos jotain haluaa tässä elämässä tehdä, pitää aloittaa heti. Unelmien toteuttamista ei ole vara siirtää tulevaisuuteen. Vuosi 2016 oli yksi elämäni vaikeimmista ja siksi siitä luopuminen ei ollut haikeaa, vaikka viiveellä tätä uutta vuotta 2017 tarkastelenkin. Vuoden vaihtuessa oli ihania hetkiä hyvässä seurassa ja ystävien merkitys oli yksi vuoden kantavista voimista. Viime vuonna menetin palasen fyysistä terveyttäni ja sitä kautta myös toimeentuloani yrittäjänä - ja byrokratian ja länsimaisen lääketieteen viidakossa koetuksella on ollut niin ihmisarvoni kuin arvokkuuteni. Viisas tyttäreni lohduttaen sanoi, että mielenterveys on arvokkainta ja kiitän häntä tästä lausahduksesta - tottahan se on, etenkin tässä ammatissa. Fyysiset sairauteni ovat kuin näyttämö, jossa on ylimääräisiä toimijoita, mutta en salli niiden ottavan valtaa elämästäni.

Alussa tein lupauksia itselleni ja monenlaisia päätöksiä, joiden ajattelin edistävän tilannettani. Magneettiputkessa - ties monettako kertaa ollessani jo kolmatta tuntia - lupasin itselleni, että jos selviän, en enää koskaan valita mistään. En korota ääntäni tai aloita tarpeettomasti riitaa. Kuuntelen itseäni ja autan muita. Mutta kun aikaa kuluu, kirkkaina hetkinä tiivistyneet lupaukset alkavat törmäillä arjen vaatimuksiin ja kaatuvat inhimillisyyden ja itsemyötätunnon puutteeseen. Taistelutahdolla yksin selviytymisen ajatuksin varustettu ihminen tekee kaikkensa ja vähän enemmänkin, jotta voisi kuvitella pitävänsä elämänsä lankoja käsissään. Vähän ennen joulua sain kuitenkin kuulla, että kaikki taistelu on ollut ja tulee olemaan turhaa; jäljellä on vain oman rajallisuuden hyväksyminen ja kivun sietäminen osana jokaista päivää ja yötä. Välillä tulee menemään hyvin, välillä huonommin. Vaikka kuinka suunnittelisi elämäänsä, se voi yllättää aina.

Siitä, että olen pysynyt pinnalla, voin kiittää syntymälahjana saatua taitoa nähdä asiat aina myönteisessä valossa ja merkityksiä sielläkin, missä niitä ei näyttäisi olevan. Haluan nähdä itseni työtä tekevänä ihmisenä, en potilaana, vaikka koenkin tietynlaista sotatoveruutta kaltaisteni joukossa. Olen yrittänyt säilyttää positiivisen mielen ja hankkia ilon kokemuksia päivittäin vaaliessani minäpystyvyyttäni ja onnellisuuttani. Sitä juuri nyt on rakentaa arkiset olosuhteet sellaisiksi, että saa tehdä pitkällä aikavälillä sitä, mitä rakastaa eli lukea, kirjoittaa, opettaa ja jakaa psykologisista tietoa ja taitoja. Viimeisin ei toteudu nyt, mutta koska opettaminen on inhimillisen rakkauden teko, sen toteutumista jaksan tovin odottaa. Kirjoittamiseen liittyy puolestaan uhkakuvia siitä, että netin tietotulva lyö laudalta kirjallisuuden, mutta siitä huolimatta se nostaa minut arjen yläpuolelle ja liittää osaksi ikiaikaista historian ketjua, suurta kirjoittamisen ja luomisen jatkumoa, jonka osaksi jo nyt uskon, että minutkin on luotu.

Sairastuminen muutti arvojärjestystä ja auttoi miettimään todellisia toiveitani, mutta se ei tuonut mukanaan suurta valaistumista tai täydellistä muutosta ajattelun ja tunteiden maailmassa - puhumattakaan siitä, että olisin tullut paremmaksi ihmiseksi.  Kipu ei jalosta. Henkisen suunnanmuutoksen muutoksen olin tehnyt jo vuosia sitten, joten olin varmasti jollain asteikolla mitattuna valmis. Tämä on nyt minun tieni ja näitä kokemuksia ei ole viisasta väistellä, jos meinaa jotain oppia. Tänä vuonna aion tehdä sitä, mikä motivoi, tuottaa tyydytystä ja aitoja onnistumisen elämyksiä. Se vaatii takuuvarmasti sinnikkyyttä ja kykyä kestää päivittäin elämän tosiasiat ja rajoitteet, mutta tiedän, että onnellinen olo ja varsinkaan ilo eivät synny pelkästään hyvien ulkoisten edellytysten läsnä ollessa. Oivallukseni on, että ilo on pyhä tunne, joka syntyy syvimmän itsen tuntemisesta ja sen myötä asenteesta omaan itseen. Ilo kulkee sisältäpäin ulos.

Viimeaikaisessa arjessa, jokapäiväisen ja -öisen kipuni keskellä, on ollut vahvasti läsnä menetys täyden terveyden näkökulmasta. Tulevaa terveydentilaa kun on mahdotonta ennakoida ja sairaus on epäreilu kaveri. Hänkin, joka tekee paljon terveytensä, kuntonsa ja hyvinvointinsa eteen, saattaa sairastua –  siitä saan kunnian olla elävä esimerkki. Hurskastelisin, jos väittäisin, etten kertaakaan ole ollut katkera tai kateellinen heille, jotka kykenevät tekemään sitä mitä minä rakastan ja olen tottunut tekemään, kuten juosta. Tajuan yhä selvemmin kuinka paljon mieliala vaikuttaa aivan kaikkeen. Vaikka on krooninen kipu, kärsimystä syntyy vain, jos annan sille luvan. Tässä astuu mukaan kiitollisuus, joka ei ole tunne, vaan asenne- ja tahtotila, jota edeltää valinta pyrkiä kokemaan kiitollisuutta kaikesta siitä hyvästä, mitä on. Kiitollisuus on teon sana ja päätin, etten anna periksi ja olen ottanut tilanteen vastaan aika realistisesti. Miksen minä siinä missä joku muu? Yllätyin kuitenkin siitä, ettei ole olemassa sellaista opetusmetodia, jolla kipua ja sairautta voisi kokemuksena kuvata. Kaikenlainen psykologisoiminen on tässä yhteydessä turhaa ja väärin.

Isäni kuolemasta tulee tänä vuonna jo neljännesvuosisata ja se eräänlaisena ajallisena virstanpylväänä kirvoittaa samassa yhteydessä miettimään isäni osuutta omintakeisen polkuni muodostumiseen. Syvyyspsykologiassa isän merkitys tyttären itsearvostukseen on kiistaton. Kun menettää vanhemman nuorena, tajuaa ehkä kirkkaammin, että selviytyäkseen on taisteltava vahvemmaksi ja uskottava itseen enemmän kuin sellaisten, joilla on olemassa kopin ottaja. Isäni oli melankoliaan taipuvainen, karu metsien mies. Siinä missä häntä ei tunnetaidoista voi postuumistikaan lämmöllä muistella, hän tarjosi mallin yritteliäästä asenteesta, kurinalaisesta luonteesta, ymmärryksen rutiinien tärkeydestä ja vahvan perinnön rakkaudesta luontoon. Hän vietti päivänsä metsän tuoksussa ja se on hajumuiston tunteena edelleen yksi vahvimmista. Tuskin olisin ilman häntä myöskään oppinut nauttimaan yöpymisestä luonnossa, kalastamaan, heräämään lokkien ääniin tai nauttimaan hiljaisuudesta. Uskomaan luonnon voimiin. Koin olevani hyväksytty, vaikkei hänen kielensä taipunut sitä ilmaisemaan; perisuomalaiseen tapaan hän ilmaisi sen teoin ja usein ei sitenkään. Hän ei palvellut eikä uhrannut omaa rauhaansa, vaan opetti tekemään itse työt haluamansa eteen. Hän toteutti uskomusta, jonka positiivinen ja valmentava psykologia on jalostanut fiinimpään muotoon ja puhuu toimintasuunnitelman merkityksestä suhteessa menestykseen: joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee. Perinnöksi hän jätti selviytymisen taidon ja kyvyn elää omaa elämää välittämättä siitä, miten muut elävät tai mitä he minusta ajattelevat.

Kaikki koettu ja kivun vaikutus arkeen ja tulevaisuuteen ovat vielä niin lähellä, että kokemusten isompi tarkoitus on piilossa. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta kun minua pysäytetään. Turhan vahvaksi ja sinnikkääksi kasvaneena olen väsymättä venyen ohjannut joukkojani läpi harmaan kiven kuin kapteeni sotatantereella. Kehotetaanko minua nyt lepäämään ja muuttamaan suuntaa? Ainakin miettimään toisenlaisia tapoja toteuttaa elämäntehtävääni; sellaisessa tilanteessa olen ollut ennenkin ja selviytynyt jaloilleni. Oman intuitioni varassa olen tottunut tekemään valintoja koko fyysisellä ja psyykkisellä olemuksellani – ja pystynyt luottamaan niiden oikeellisuuteen riippumatta siitä onko se tuottanut valinnoiksi jotain muuta kuin yleisesti hyväksyttyä ja urautunutta. Oman tien kulkijana olen tehnyt asiat usein toisessa järjestyksessä ja usein toisella tavalla kuin muut. Matka ei todellakaan ole ollut suora, mutta päämäärä on ollut tietyllä tavalla selvä: elää itsensä näköistä ja kokoista elämää, missä ei ole mitään turhaa tai ylimääräistä. Työelämä ei ole koskaan ollut tasaista ja vakaata, kun olen halunnut nähdä ja oppia monenlaista. Tässä kohtaa sanoisin, että kipu on se ylimääräinen, jota en tilannut. Nelikymppisessä kehossa asuu parikymppisen mieli ja vanhan ihmisen sielu ja selkäranka.

Jos jotain olen oppinut, niin sen, että se mikä on paras panokseni tänään, voi olla erilainen huomenna.  Siinä, missä joillekin asioille elämä asettaa rajat, on samalla kuitenkin hyvä huomata, että monet asiat, joihin haluaa vaikuttaa tai vielä elämässä tehdä, ovat kesken. Kun omat suunnitelmat nollautuvat ja kipu on jokapäiväinen seuralainen, seuraa väistämättä surua ja murhetta. Elämä kutsuu luopumaan, olin valmis tai en. Kun varaosia ei ole, oman rajallisuuden ymmärtämisen myötä jäljellä olevan terveyden arvostus kasvaa, sillä siihen kulminoituu kaikki elämän yltäkylläisyys ja vauraus. Se on todellakin rahaa kovempi valuutta, koska terveys aineettomana pääomana lisää onnellisuutta mahdollisuudella itselle tärkeiden asioiden toteuttamiseen. Joka päivä saan mahdollisuuden päättää, kuinka vastuullisesti jäljellä olevaa terveyttä vaalin. Alistumisessa ei ole parantavaa voimaa. Olen huomannut, että toivo kannattaa aina, vaikka joka päivä ei siltä tunnukaan.

Kaikki merkityksellinen tapahtuu välitilassa. Hurskastelua olisi myös väittää, että valitessaan onnellisuuden ja arjesta nauttimisen ei katuisi mitään eletystä elämästä – tai ettei tarvitsisi juhlaa arjen kylkeen. Vaikka kaikella on tarkoituksensa ja osa merkityksistä pysyttelee piilossa ja selviää sopivassa hetkessä, olisi tällä elämänkokemuksella raskasta elää sama elämä kokonaisuudessaan uudelleen. Vaihtaisin monia päiviä pois. Onnellisuus ei ole kuitenkaan hetkittäisistä olosuhteista kiinni, vaan ilon ja murheen vuorottelua ja luja päätös elää itselle hyvää elämää – kaikesta huolimatta. Täydellistä ei ole eikä tule, säröjä pidä piilottaa eikä päälle kannata kuorta kasvattaa. Kuten vasta edesmennyt Leonard Cohen lohdullisesti laulussaan Anthem sanoo: ”There is a crack in everything. That´s how the light gets in. Kaikessa on särö. Sillä tavoin valo pääsee sisään.

On harmillista, että ihmisen elämä kulkee sisäisen viisauden näkökulmasta väärään suuntaan; säröjen kauneutta ja ainutlaatuisuutta olisi upeaa osata arvostaa syntymästään saakka. Kuinka hienoa olisikaan, jos vanhuuden viisautta voisi käyttää jo nuoruudessa ja jättää osa kantapään kautta koetusta läpikäymättä. Ne kun usein ovat juuri niitä asioita, joiden kanssa räpiköimme; riittämättömyyttä, omistamista, ihmissuhteita ja pelkoa siitä, että omaa paikkaa ei löydy tai ettei maailma ota vastaan sitä, mitä olisi tarjota. Kaikki on kuitenkin meillä vain lainassa, kuten luonto opettaa. Kauneus on katoavaista eikä käärinliinoissa ei ole taskuja. Sitä, mitä ihmiset kuolinvuoteellaan harmittelevat on se, että antoivat liikaa aikaa turhiin ja merkityksettömiin asioihin sen sijaan, että olisivat olleet läsnä läheisille, toteuttaneet itseään sillä saralla, johon tunsivat kaipuuta tai kärsivät liian kauan olosuhteissa, joista olisi voinut lähteä aiemmin. Kun maitohorsma kukkii haudallamme, sitä eivät kitke työtoverit vaan ne läheiset, joihin onnistuimme säilyttämään elävän kontaktin.

Koska rakennumme suhteessa siihen, miten meidät on lapsena kohdattu ja hoidettu, se usein toistuu myös laajasti siinä elämän suunnassa, jonka valitsemme ja niissä ihmissuhteissa, joihin ajaudumme. Voiko oman ”kohtalonsa” näin ennustaa vai kirjoitammeko itse sen itse toistamalla vanhaa? Kumpi on ensin, ennuste vai sen merkit? Vai olisiko sittenkin vapaus tehdä sitä, mihin sydän tuntee kaipuuta ja samalla mahdollisuus valita millaisen elämästään rakentaa? Elämä valitsee ihmisen, mutta vanhan viisauden mukaan ihmisen tulisi valita itse kohtalonsa eikä ottaa sitä mukisematta vastaan. Ihminen luo elämäänsä valinnoillaan. Kun tarkastelee omaa elämäänsä Nietzscen tavoin kuten taiteilija, voi miettiä onko tyytyväinen omiin valintoihin, omaan luomistyöhön. Olenko käyttänyt kaikkia lahjojani tai hyveitäni? Olenko ylpeä aikaansaannoksistani? Olenko johtanut itseäni pelon ja puutteen vai rakkauden kautta?  Se, onko ihmiselle tarjolla elämään ilon- vai surun hetkiä, ei ole aina omissa käsissä. Se on jo omassa elämässäni todistettu, mutta yhtälailla kauhun hetkiä koin, kun luulin syksyllä veljeni kuolevan käsiini. Ei onneksi kuollut, mutta menetyksen pelko jäi, koska se oli jo valmiiksi aktivoituneena. Omissa käsissä kuitenkin on, miten kaikkeen asennoituu ja mitä vaalii, miten jatkaa eteenpäin. Myötätunto ja armollisuus sekä itseä että muita kohtaan pitääkin sisällään aina toiminnan. Mutta voiko valintoja tehdä ilman suuria seurauksia? Kun valitsee, kaupan päälle saa myös täyden vastuun.

Olen koko aikuiselämäni ajan ollut äiti ja vaimo. Vaikka rakastan intohimoisesti omaa alaani, tärkein yksikköni on aina ollut perhe ja sairauden myötä sen merkitys on entisestään kasvanut. Perheeni ja läheiseni ovat kantaneet osan huolesta puolestani, mutta kukaan ei kysy sairastuneen puolisolta tai lapsilta miten heillä menee. Vaikka itse olen auttamisen ammattilainen, oma tapani on myös pitää asioita sisälläni ja  käsitellä ne yksin menemällä lenkille metsään; tässä tilanteessa taipumus on vielä vahvistunut  eivätkä omat voimavarat riitä aina toisten kannattelemiseen. Muuttuneessa arjessa ei ole enää vain minun kipuni, vaan siitä tulee yhteistä ja jokainen joutuu luovimaan, kuka paremmin ja kuka huonommin. Surulla ei ole aikataulua eivätkä luonnonlait katso kelloa.

Elämä vanhemman roolissa on kirjautunut merkitykselliseksi elämäntehtävääni – tämänhetkisellä viisaudella uskoakseni siksi, että akateemisen uran rinnalla vuodet kotiäitinä antoivat sellaista opetusta tunteista, läsnäolosta ja ihmisyyden lainalaisuuksista, jota en teorioista olisi tullut löytämään enkä päiväkodin ja päivätyön risteyksessä jaksanut etsiä. Tärkein oivallus tässä rakkauden, valinnan, vapauden ja vastuun ristiaallokossa on ollut se, että emme voi antaa kenellekään muulle sellaista, mitä meillä itsellämme ei ole. Se, miten olemme matkan varrella eläneet omalla henkisen kasvun polullamme, on paljon voimakkaampi ammatillisuuden, vanhemmuuden ja elämäntaitojen mittari kuin se, mitä opimme kirjoista tai kursseilta.

Vuoden alussa olen ensi kertaa kunnolla tajunnut, että yksi vaihe elämäntehtävässäni on muuttamassa muotoaan, lipumassa ohi ja on syntymässä tilaa jollekin uudelle. Siihenkö tämä äkkipysähdys vie? Vielä hetken minulla paljon ylimääräistä aikaa nauttia näistä jäljellä olevista, nopeasti ohikiitävistä, siunatuista hetkistä. Minua ei enää niin tarvita, aina ja kaikkeen. Sydämeni alla kasvaneet eivät enää puhu taukoamatta ja ole jotain vailla. Nyt he kuitenkin ovat vielä tässä, saman katon alla koko porukka. Jos vielä vähän aikaa pitäisi vuorotellen kiinni ja löysentäisi liekaa, jotta ehtisi olla resilientti ja sopeutua tähänkin väistämättömään muutokseen. 

Minkään muun asian tiimoilta en ole kokenut sellaista tunteiden esiinmarssia ja oman egon joukkotuhoa kuin itse valitussa kasvatustehtävässä. Riemu ja riittämättömyys, huoli, pelko ja pakahduttava rakkaus, ylpeys, syyllisyys ja armo, kaikki limittäin ja läsnä. Ei ole vanhemmuutta ilman huonoa omaatuntoa eikä armoa. Kun esikoinen 19 vuotta sitten syntyi, ajattelin, ettei tällaista rakkautta voi olla olemassakaan, niin syvältä se tuntui – ja tuntuu yhä. Samalla luulin olevani kelpo kasvattaja, mutta toinen lapsi karisti kaikki harhaluulot. Ja kyllä, toista lasta rakastaa täsmälleen yhtä paljon. Maailman rakkain tyttö ja maailman rakkain poika, molemmat samassa lauseessa, omalla tavallaan – ja tästä syntyikin meillä jo edesmennyt, nostalgiseksi nimitetty jokailtainen keskustelu; poika yritti sinnikkäästi, että voisiko hän olla ihan vähän rakkaampi. Hän tyytyi kohtaloonsa olla yhtä erityinen, kun tuo toinenkin. Siinä missä ensimmäinen on herkkä ja tunnollinen taiteilija, jolla on seikkailijan sielu, toinen on energinen ja huoleton ilveilijä, jossa palaa tulisielu. Molemmissa niin paljon itseäni, etten syvintä olemustani voi paeta; se lävähtää silmieni eteen ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla. Noin kymmenen tuhatta kertaa olen kuullut myös, että kaikki ”huonot” eli äänekkäät, itsepäiset ja vapaudenkaipuiset ominaisuudet ovat minulta perittyjä siitäkin huolimatta, että olen ne tasan yhtä monta kertaa pyrkinyt kiistämään. Kamppailen siis edelleen hyväntahtoisesti temperamenttini kanssa, joka kuohahtaa yhtä nopeasti kuin sammuu.

Elämä on kuitenkin näissä hetkissä. Lähikontakti sekä jäljellä olevaan terveyteen että yhteisen arjen lyhyyteen tuo mittasuhteet sille kiireelle, jolla voi määritellä, mitä haluaa elämässä vielä tuntea, kokea ja saada yhdessä aikaiseksi. Armollisuus ja itsemyötätunto on tässä vaiheessa turhan kontrollin poissaoloa, hetkeen keskittymistä, eikä asioita ei ole vara siirtää kauemmas odottamaan. Siinä missä oma perhe on tärkein yksikköni, omat juureni ovat elävänä Jylhänlahden mökin laiturin kupeessa, sillä se on lähimpänä sitä, mitä voin tässä elämässä perheen lisäksi juurikseni ajatella. Lieneekö ambiverttiutta, samaan aikaan haluan myös palavasti nähdä maailmaa ja asioita omin silmin ja tuntea, miten ne vaikuttavat omaan tapaani olla maailmassa ja vahvistavan sitä kuka olen ja miksi. Yhtään euroa, joita kokoon keräten aion matkoihin ja kokemuksiin vielä laittaa, en ryhdy haikailemaan takaisin. Matkat ja irtiotot tuovat elämisen jälkiä. Ne ovat lapsillemme aineellista perintöä parempia sijoituksia, jotka voivat myös pääomaksi muuttua. Juuriin ja siipiin voi aina mielessään palata ja hakea niistä voimaa ja lohtua, vaikka eurot ovat kadonneet konkreettisia jälkiä jättämättä. Tässäkin uskon kuvaannollisesti vanhaan koulutuksessani saamaan terapiamaailman viisauteen: ketään et voi auttaa pidemmälle, missä olet itse käynyt.

Juuret muuttuvat siiviksi, kun arjen keskelle rakentaa itse juhlaa. Joulun rauhoittava ja uuden vuoden kohottava juhlatunnelma ovat jo kokoelma taakse jääneitä elämyksiä – ja nyt olisi kai aika tehdä toimintasuunnitelma onnellisuuden ja hyvän tunnelman varmistamiseksi jo alkaneeseen vuoteen. Enemmän itsemyötätuntoa sisältäviä sallimuksia lupausten sijaan. Jokaiseen päivään jotain juhlan tuntua, jokaiseen viikkoon vähän enemmän, kuukauteen jo paljon ja ensi vuonna vuoden voi lopulta sanoa olleen täynnä tähtihetkiä. Tavallista arkea, vaikka sattuu. Lukemista. Lepoa. Muutamia matkoja ja irtiottoja arjesta. Lontoo maaliskuussa, Tallinna toukokuussa, off we go! Teatteria, musiikkia ja toive siitä, että elinkautinen jokapäiväiseen liikuntaani säilyisi myönteisenä mielessäni. Ulkoa saneltu pakko on paha ja iloton piiskuri. Ystävien tapaamista, hyvää ruokaa, viiniä ja naurua. Käsillä tekemistä. Toisten tukemista, rinnalla kulkemista. Loppusilauksena omien opintojen loppuun saattaminen ja kirjan valmistuminen.

Näitä pohtiessani tammikuinen pidentyvä päivänvalo on jo tältä erää hiipumassa. Kynttilät sytytin jo valmiiksi tuomaan lämpöä kylmenevään iltaan. Kohta on jo kevät. Muistan jonkun sanoneen, että huolien hukkaputkessa ei ole peräseinää, joten tässä valossa mennyttä ja tulevaa on totaalisen turha murehtia. Taidan keskittyä rakastamaan elämää ja arkea tässä ja nyt - ja luottaa siihen, että se rakastaa kyllä takaisin osallistaen minut juuri matkaoppaiksi toivottujen tähtihetkien muodossa.