Matkalla



Tämä ei ole perinteinen matkakertomus Vietnamista. Tekstin ajatukset ja tuntemukset Vietnam kirvoitti niissä paikoissa ja tunnelmissa, joita kuvailen - ja haluan jakaa ne kanssasi.




Minusta lentokenttien ilmassa on jotain mystistä, samassa tilassa nykyhetki, tuleva ja mennyt. Lähdöt ja paluut – malttamattomuus, into, riemu, haikeus, elämän koskettavuus. Ehkä tunnelma vetää puoleensa, kun yksi elämää ohjaavista arvoistani ja samalla yksi vahvimmista vieteistäni on vapaus. Ajattelun vapaus, tunteiden kokemisen vapaus ja toiminnan vapaus. Kun ympäristöt ja kulttuurit vaihtuvat, arjen kahleet raukeavat ja illuusiot vapaudesta, vaihtelusta ja seikkailusta tuplaantuvat. Eri kulttuureja ja elämisen tapoja kohdatessa tajuaakin tietävänsä aika vähän maailmasta. Siksi haluan pysähtyä hetkeen, kokea sekuntien sykkivän eteenpäin ja tuntea uuden aamun suonissani; huomisen yllätystä ei voi arvata. Matkalla tulee tilaa ajatuksille ja tuntee vahvasti olevansa elossa, aistii asiat selkeämmin, värit ovat voimakkaasti läsnä ja uteliaisuus elämää kohtaan maksimoituu. Omat ääriviivat piirtyvät terävinä ja odotukset pysyvät kaikessa kirkkaudessaan vapaina eivätkä ennakkokäsitykset muokkaa syntyvää kuvaa.

Niin kauan kuin muistan, olen halunnut matkata ja vaihtaa maisemaa; jalkaisin, pyörällä, autolla, veneellä, junalla, bussilla, lentokoneella – ja myös mielessäni eli lukemalla. Tavoittelen mieluummin tietoa, kokemusta, viisautta - humanistista sivistystä kuin materiaa. Kulkeminen ja oppiminen vaatii työtä ja vaikka Vietnam oli unelmissa pitkään, määränpää ei ole itselleni matkan tarkoitus, vaan se, miten matkaa matkalla ja kohteessa elää.
Onpa määränpää mikä hyvänsä, tärkeintä on pitää mielessä, että matkustaa samalla sisimpäänsä.
Joskus on mentävä kauas, että näkee lähelle, joskus on kokeiltava jotain tietääkseen, että haluaakin jotain muuta. Toisinaan hyvät asiat ja oivallukset tulevat varkain, eikä mikään tule valmiina.

Tiedostan haluavani antaa itselle uusia muistoja niin kauan kuin se on mahdollista ja nähdä maailmaa ja asioita omin silmin ja tuntea, miten ne vaikuttavat omaan tapaani olla maailmassa. Yhtään euroa en ryhdy haikailemaan takaisin. Siinä missä olen onnellinen itse rakentamassani arjessa, hiljaisuuden ja hälinän välimaastossa, olen onnellinen matkustaessa. Kokemuksesta tiedän matkojen tuovan elämisen jälkiä ja vahvistavan tunnetta siitä, kuka olen ja miksi – ja millaisia kokemuksia haluan lapsilleni perinnöksi jättää. Ihminen voi valita mille antaa tilaa elämässään ja mielessään. Mitä päättää nähdä, mitä tallettaa ja mitä muistaa.

Tarvitsen ihmisiä muistamaan yhteisiä muistoja siltä varalta, että sattuisin itse unohtamaan ne.
Kokemuksista syntyneisiin muistoihin voi aina mielessään palata ja hakea niistä voimaa, vaikka eurot ovat kadonneet konkreettisia jälkiä jättämättä. Jokaisesta kulttuurin kohtaamisesta kasvaa myös aina tavalla, jonka voi vain itse nähdä – ja ehkä matkakumppaneissa aistia. Tärkeimmät tunnot löytävät itse tiensä kotiin, vähintäänkin minimaalisten muutosten muodossa.

Ihmisen sisin ja syvin olemus jää usein vaille sanoja, siksi se jää myös vaille kuvailuja – etenkin sellaisia kuvailuja, joista voi ymmärrettävästi jotain toisille ihmisille jakaa. Lopputuloksen määrää se, miten suhtautuu siihen, mitä matkalla kohtaa.  Se millaisena näkee maailmankolkat ja toiset, heijastuu suoraan siitä millaisena näkee itsensä. Jos elämä muistuttaa enimmäkseen pelkoja, vaatimuksia ja tyytymättömyyttä, sisällä on paljon niitä. Jos näkee maailman olevan täynnä rakkautta, kauneutta ja myötätuntoa, on niitä täynnä itsekin. Kun valitsee katsoa maailmaa rakkauden ja myötätunnon lasien läpi, se kieli, jota puhumme, muuttuu tarpeettomaksi.
Hyvän näkeminen ja kokeminen lisääntyy. Sen, mitä ei voi pukea sanoiksi, voi tuntea hiljaisuuden läpi.

Kuuman kosteaa, kuten Thaimaassa? Saigoniin eli Ho chi Minh Cityyn laskeuduttua vastassa ei ollutkaan kosteutta, kuumuutta kylläkin. Tutustuminen kaupungin 9 miljoonaan mopoon kävi selväksi jo ennen kuin ehdimme kynnystä ylittää. Niitä viuhui tappavaan tahtiin kaikissa sateenkaaren väreissä ja joka suuntaan, holtittomasti koko perheellä tai valtaisalla tavaramäärällä lastattuina. Surullisena näyttäytyi lapsen elämän arvottomuus, kun kypärät ovat pakotetusti päässä vain aikuisilla. Onnittelimme itseämme, ettei vuokra-autolla tarvinnut selviytyä Saigonin läpi kahta sataa kilometriä lomakohteeseemme Phan Thietiin; siinä olisi itku päässyt ja luultavasti myös henki lähtenyt. Suunnilleen kahdeksan kaistaa, liikennevaloja vain siellä täällä ja kylmäpäisiä koukkauksia ja kamikaze-kaistanvaihtoja vailla minkäänlaista länsimaista logiikkaa. Ehkä paikalliset kuuntelevat vahvasti intuitiotaan siitä, millä sekunnilla betonirekan eteen mopolla on mahdollista kaartaa? Tuli tunne, että aikakäsitys heillä on vaistonvaraisempi kuin meillä ja buddhalainen luottamus kohtaloon ja siihen, että kaikki järjestyy lähes eeppisen vahva.  Liikenteen pelottavuus oli osin myös oman sisäisyyteni heijastumaa; kun on hiljattain käynyt kuoleman lähellä, halu elää on vahva.

Saigon = valtavuus, vastakohdat, kontrastit ja korkeuserot.
Tässä suurkaupungissa tuli heti tunne, ettei se omi tulijaansa tai toivota häntä tervetulleeksi, vaan pakottaa rakentamaan oman kokemuksensa ja ottamaan tilansa – aivan kuten sen asukkaatkin.

Siinä mihin pilvenpiirtäjän seinä loppuu, alkaa pari slummihökkeliä, jotka kiinnittyvät temppelin seinään. Seuraavaksi vuorossa on oikea talo, hökkeli vailla kunnon seiniä, loistokas asumus, kerrostalo, upea hotelli ja sama jatkuu alusta. Vaikka tämän kaltaista rakennuskulttuuria ja elämisen moninaisuutta näkee paikoin myös Euroopassa, täällä elämän ääripäät näyttäytyvät samassa korttelissa yhtä räikeinä kuin se, että risteyksessä vastaan tulivat vieretysten lehmä ja tuliterä Audi. Ehkä aasialaisen kulttuurin rakkaudesta kumpuava lempeys, kunnioitus ja hyväntahtoisuus pystyy peittoamaan alleen länsimaisesta tasa-arvottomuuden kokemuksesta syntyvän rikollisuuden impulssin, kun eri sosiaaliluokat kykenevät asumaan näin liki toisiaan?

Kauneus vetää minua puoleensa ja kaipaan sitä ympärilleni. Näen sitä helposti, haluan luoda sitä ja koen sen myös fyysisesti. Ympäristö vaikuttaa olemiseeni – ja sallin sen. Paikoissa, joissa on eri aisteja koskettavaa informaatiota, koen kauneuden vahvimmin; niissä koen syvimmän ja aidon itseni lepäävän. Sykähdyttävä kokemus olivat punaiset auringonlaskut Romana Resort & Spa-
hotellin rannalla, joita olen onnistunut näkemään aiemmin vain Egyptissä Marsa Alamin rannikolla. Pieni häviävä, mutta syklisesti toistuva hetki alkuillassa, jonka voi tunnelmineen tallentaa vain omalle henkiselle kovalevylle. Näkymän tallentaminen johtaa väistämättä siihen, että jokin sisimmässä muuttuu. Jotkut hetket vain ovat niin väkeviä, että tavallaan elää niissä aina, kun taas jotkut hetket unohtuvat täysin vailla tarinaa. Jotkut hetket ovat olemassa itsessään, jotkut johtavat seuraavaan hetkeen yksi kerrallaan, ja muokkaavat elämäntarinaa.

Ja sitten elämässä on näitä hetkiä, jotka kestävät vain muutamia sekunteja mutta tuntuvat sisältävän vuosia.

Kun näitä hetkiä yrittää valokuvata, huomaa, että valokuvat rajaavat todellisuutta; kuviin valikoituu hetkiä, jotka ajatellaan tärkeiksi, mutta todella tärkeät asiat, ne sekunnin kestävät muutosten hetket, pienet yllättävät välähdykset, elämän duuri- ja mollisoinnut, jäävät kuvien ulkopuolelle. Kuvista rajautuu myös konkretiaa, kuten Vietnamin roskaisuus, joka näkyy kaikkialla muualla paitsi hotellialueilla tai ravintoloissa. Elämä on karulla tavalla kokoon kyhättyä ja paikoin vailla kauneutta kaikessa sotkuisuudessaan. Yhteiskunnan epätäydellisyys ja elämän epäoikeudenmukaisuus on vain hyväksyttävä, jotta voi itse iloita ja nauttia elämästä ja tehdä itse hyviä valintoja kohti parempaa yhteistä tulevaisuutta. Paikalliset ihmiset asettuvat tämän ympäristökatastrofin keskelle rennosti ja luontevasti, kun eivät ole muunlaista elämisen tapaa nähneet. Omassa orastavassa ilmastonmuutosahdistuksessani toivon, että tässä Aasian kolkassa tapahtuu kierrätysherätys ja havahtuminen ympäristöasioihin.

Huomaan, että matkoilla voin kokea jatkuvaa tietoisuuden laajenemista elämässä, joka on minulle ainutkertainen. Jos haluaa syvällisesti oppia, on tarkkailtava ympäristöä.  Myös ihmisiä seuraamalla voi koettaa ymmärtää sen, miten he hahmottavat oman historiansa, elämisen tapansa ja miten he asettuvat aikaan ja paikkaan. Vietnamilaiset tuntuvat olevan ystävällisiä ja nauravaisia puhumatta englantia, kiireettömiä ja nauttivat elämästä. Kokoontuvat yhteen ja iloitsevat - ja ovat samalla hyvinkin yksityisiä. Turismi on Vietnamissa vielä selvästi vähäisempää kuin esim. Thaimaassa ja paikallisuus on selkeästi läsnä kaikkialla. Nuorten ihmisten elämänilo, ihmisten kunnioitus ja yhdessä tekemisen meininki näyttäytyi viehättävänä. Kaikki ei ole niin justiinsa, epätäydellisen täydellistä.
Omatoimisella reissulla Tacu-vuoren temppelialueelle paikallisen taksin kyydissä matka kului maisemia katsellessa ja liikenne sujui Saigonia maltillisemmin, mutta ”läheltäpiti” -tilanteilta ei toki vältytty. Luotto elämään buddhalaisittain on hyvin vahva, kun uskaltaa kaoottisen liikenteen seassa kuljettaa mopolla ikkunan laseja, kahden metrin mittaista kaasusäiliötä poikittain tai pitää vauvaa kantoliinassa koko kuusihenkinen perhe
kyydissä. Yhtä lailla sydämen tykytystä aiheutti vuorelle vievä kaapelihissi. Katsoin korkealta vanhahkossa kitisevässä vaunussa jyrkästi alaspäin ja mielessä vilahti, että niin kai minäkin tässä pelkään – enkä tiedä mitä; omaa epäluottamustani  kulkuvälinettä kohtaan, kuolemaa, korkeutta, odotuksiani vai mitä? Olen opetellut toimimaan enemmän luottamuksesta kuin pelosta käsin, ja mietin silti, että tässäkö tämä oma temperamentiltaan nopea ja äkkisyvä mielenmaisemani nyt piirtyy J. Maailmaa katsoo vapautuneemmin ilman paikkaan ja aikaan juurtuneen identiteetin kahleita ja nämä vertauskuvalliset hetket näyttäytyvät selkeämmin, jos niille antaa tilaa.

Vehreä luontomaisema ja viidakosta tutut äänet, lähelle huippua rakennettu 49 metrinen Buddha-patsas, jonka päällä apinat ilakoivat, ilmassa leijuva suitsukkeiden tuoksu
ja koko temppelialue munkkeineen olivat kuin kaikuja toisesta todellisuudesta – tosin aasialaiset turistit palauttivat arkiseen maallisuuteen leiriytyessään aterioimaan patsaan juurelle. Ilmassa ei ollut mystiikkaa samalla tavoin joissain vastaavissa paikoissa, mutta tajusin kurkistelevani temppeleihin itseni takia. En varsinaisesti etsinyt mitään – tai ainakaan tiennyt etsiväni, vaikka tiedän nauttivani kauniiden kirkkojen tunnelmasta. Pienissä temppeleissä piipahdus oli minulle yksityinen teko, kuin audienssi jonkin erityisen kosketukseen.  Jollain tavalla tällaisessa ympäristössä aika pysähtyy ja hiljentyessä pyhän kokemus tulee lähelle. Nautin siitä, että asiat kohoavat arjen yläpuolelle ja voin aistia jotain selittämätöntä ja ihmeellistä. Osa siitä virtaa suoniin ja kiertää jatkossa sydämen sykkeessä jättäen jälkensä niihin. Ymmärrystä ei tarvita. Kiehtovaa oli myös katsoa kuinka aasialaiset turistit suorittivat rituaalejaan pyhimysten edessä; itsekin sytyttelin suitsukkeita lähettäen ajatuksia jo edesmenneille läheisille, vaikka jalkani eivät keikkuvaan polviasentoon taipuneetkaan.


Sitä ajautuu helposti elämään autuaan tietämättömänä sen kaltaisesta kulinaristista onnestaan, jota voisi yksinkertaisuudella tavoitella. Yksinkertaisuutta ei voi synnyttää, sen voi luoda. Jättikatkarapuja, hummeria, kampasimpukoita, sinisimpukoita, mustekalaa – ja kaikki kestävästi pyydettyä lähiruokaa puolen kilometrin säteeltä – puhumattakaan sitruunaruohosta, tuoreesta
korianterista, mintusta, lohikäärme- ja passionhedelmistä, mangoista, limestä ja kasviksista, joita kaikkia en vielä edes oppinut tuntemaan.  Gluteenittomalle ja lihattomalle Vietnamin ruokakulttuuri osoittautuikin lähes paratiisiksi. Taivaallisia mereneläviä voi syödä kilotolkulla kukkaron pahasti keventymättä ja loistavaa, mausteista kasvisruokaa oli tarjolla kaikkialla. Gluteenittomuutta ei toki tunneta, mutta riisinuudeleita voi syödä huoletta ja niitä löytyy joka ruuasta keittoja myöten.
Halu tukea paikallisuutta ja hakeutua syömään heidän pariinsa oli sekä osuutemme ilmastonmuutostalkoisiin, että vallitseva tapamme tutustua ruokakulttuuriin muutoinkin. Jotkut ravintoloista olivat vaatimattomuudessaan lähes karuja muovituoleineen – ja pöytineen etenkin ”rantaraitilla”, mutta taatusti tuore ruoka tirisi grillissä tai jättimuurikalla silmien edessä. Elämäni ensimmäisen kerran pääsin todistamaan myös tilannetta, jossa Mr. Crab -nimisen äyriäisravintolan merenpuoleisessa päädyssä paikallinen kalastaja laski verkkonsa veteen uimalla!  Samaisessa ravintolassa pääsi valitsemaan sisääntulon edustalla olevasta kala- ja äyriäisaltaasta sen mitä halusi itselleen valmistettavan. 
Taas yhtä kokemusta rikkaampana voi todeta, että arkisessa elämässä yksittäisistä osasista syntyvä kokonaisuus tuntuu helposti itsestään selvyydeltä. Ihmeen huomaa vasta, kun alkaa erottaa osaset, joista onni koostuu. Tällä matkalla onnesta oli yksi palanen pois, kun tyttäremme ei päässyt mukaan jakamaan tätä kokemusta. Onnen osasten kokonaisuuden voisi kuitenkin näin jälkikäteen summata rakentuneen lämmöstä, valosta, yhdessä olosta, yhdessä tekemisestä, näkemisestä ja tunne- ja aistikokemuksista. Rakkaudesta ruokaan. Rakkaudesta elämään ja ennen kaikkea kaiken jakamisesta Rakkaiden kanssa.

 Menisinkö Vietnamiin uudelleen? Kyllä!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Näkökulman vaihtamisen taito

Miksi ammatticoach tarvitsee kriisi- ja traumaosaamista?

Ymmärrä itseäsi: Mielen ja kehon toiminta kriisi- ja stressitilanteessa