Jouluaatto
"Puhdas valkea lumi varhaisen aamun harsossa, kuten aina silloisen ajan muistoissa. Paukkupakkanen, pikkupakkanen vai oliko sittenkään? Lumihuntu, tuuleton huokaus latvuksissa, viipyilevä aamun hentoa sineä enteilevä väre, jota edelleen rakastan."
Joulun odotus alkoi aina jo
syksyllä. Lapsen mielen täytti kaiken kattava suunnittelu. Mitä tohtisi toivoa,
kenelle antaisi mitäkin. Miten, milloin? Missään, eikä koskaan ole sitä täsmällisesti
samaa tunnetta kuin lapsena. Tavoitanko enää kaiken kauneutta, odotuksen intoa?
Tunnenko haikeutta, toimintatarmoa vai lämpöä haalistuvien muistojen äärellä? Kerran
elettyä. Haparoivaa kaipausta, jonka pohjavireestä löytyy ilo. Sitä, ettei
mikään voi mennä pieleen. Jouluna kaikki on täydellistä.
Aikainen herätys. Muistojen
arkistoista avautuvat kuvat tuosta hartaasti odotetusta aamusta, joka vihdoin
saapui. Jouluaatto. Varjo lepattaa kynttilän liekissä, jonka läpi sormea on kuljetettava.
Odotus - ja palo saattaa tämä päivä iltaan. Koska joulupukki. Ilo ja rauha.
Avaan oven. Puhdas valkea lumi
varhaisen aamun harsossa, kuten aina silloisen ajan muistoissa. Paukkupakkanen, pikkupakkanen vai oliko
sittenkään? Lumihuntu, tuuleton huokaus latvuksissa, viipyilevä aamun sineä
enteilevä väre, jota edelleen rakastan. Tuhannet tähdet taivaan kannella. Pieni
ihminen ei malttaisi odottaa täyttymystä. Käsillä kuitenkin odotusta säkenöivä
hetki, jossa kaikki hyvä on vielä edessä.
Auton takapenkillä koskematon hiljaisuus.
Unesta sikkuraiset silmät, poskilla jännityksen puna. Radiossa arkihuolesi
kaikki heitä. Lumiset tiet käyvät kapeammiksi ja katoavat metsän valkeuteen. Pyhälahden
tienhaarassa kuu. Maitolaiturille joku valoisa sielu on sytyttänyt lyhdyn. Mieli
saavuttaa tutun oranssin talon, lumiset pellot ja odottavat hahmot. Menneet
ajat, nuo kauan sitten iäksi kadonneet ihmiset. Perillä mummun kahvikermaan
keittämä joulupuuro. Ota kakkua, he – käskee hän. Ei malttaisi leipää syödä, kun
kanelin tuoksu herauttaa veden kielelle. Joko mennään?
Pellon laidalla on edessäni koskematon
lumi. Hämärä antautuu viimein valkenevan päivän edessä. Vierellä isä, aattoaamuisessa
pyhässä asian toimituksessaan niin elävä. Minä ja sisko. Pakkasesta höyryävä hengitys
tihenee saappaiden upotessa reittä myöten, vaikka isä tallaa jäljet
umpihankeen. Omassa voimassaan vahvana. Tähdet katoavat näkyvistä saapuvan
valkeuden vanavedessä. Yhteisen joulujännityksen rytmi, vaikka askel ei
tarjottuihin saappaiden jälkiin yllä. Katse tähyää jo edelle, puusta puuhun, mistä
löytyy kuusi? Se, joka kelpaa. Se, jossa sieluni silmin näen hopeiset nauhat ja
valkoiset, elävät kynttilät. Jonka juurelle pääsisin istumaan.
Ottaisit minua kädestä nyt.
Kaipaan katsettasi, ääntäsi. Nyt, kun lepäät ison männyn alla. Sinne pääsit jo
kolmekymmentä vuotta sitten, omaan luontoosi. Eletyt muistot puhuvat äänellä, jonka hiipuvasti kuulen. Jos olisit
tässä, kysyisitkö: mitä jätin jälkeeni? Henkesi eli metsästä ja on vahvana
voimassaan - edelleen. Siellä sinut muistan.
Keskipäivä, kotona jälleen. Kynttilät on paluumatkalla viety hautuumaille. Pihan
iso koivu on lumen painosta autotallin eteen taipunut. Hiekkatienpätkä, taloja
molemmin puolin, ikkunoissa joulutähti. Leikkikenttä, luistinrata – ovat siellä
edelleen. Pihoissa lumipallolyhtyjä ja kuuraisia kauralyhteitä, odottavat punatulkkuja päivälevolta. Piipuista kohoavat savupatsaat kurkottelevat
pystysuoraan taivasta kohti. Tämän näkymän muistan, aaton tuulettoman tyyneyden.
Ajatus on kirkas kuin lapsen mieli tuolloin. Kirkas ja kuulas, jota kuitenkin odotus
vavisuttaa.
Öinen, aaton aamuksi laantunut tuuli
on väistellen koskenut luistinrataa. Pieniä kumpuja siellä täällä, kuin enkelin
siivillä sipaistuja. Ensimmäiset kaarevat kuviot piirtyvät lumen peittämään
pintaan. Kohta rata täyttyisi kiemuroista ja ympyröistä. Tuo jokaisen
jouluaaton valoisan hetken ajankulu. Minä ja sisko, luistellen hetken lähempänä
iltaa.
Perunalaatikko ja kinkku.
Punakuorinen edamjuusto ja meetwursti, suolakurkut. Marin rieska ja Mannisen ruisleipä. Isän käsin pyydetty ja itse
graavattu kala. Ämpärillinen pipareita. Nuo vaatimattoman perheen juhlalliset
maut. Ihailen kuurasta sulanutta kuusta, joka on kylmiltään tuotu sisään. Ilmassa
niin tuttu tuoksu, tuoksussa luonnon henki. Oksilla olkikoristeita ja
paperitähtiä, omia tekeleitä. Hopeaisissa pidikkeissään olevat kynttilät
syttyisivät ruuan jälkeen. Äiti pelkäisi koko talon palamista. Pyhämekoissa tekisi
mieli vähän riehaantua, mutta kun ei voi – tonttu on ikkunan takana.
Hiljakseen odottavan aika on
pitkä.
Sauna lämpiää ja kiukaan luukusta
loimottaa tuli. Havupuu rätisee. Pukuhuoneen takana olevasta autotallista
kuuluu kolinaa. Ei ole sauna vielä lämmin, mutta pukki tulee ihmeellisesti
pesuhuoneen ovesta. Lähtee ulko-ovesta. Äiti saattaa pukin ovelle
viininpunaisessa plyysihaalarissaan ja vetää pukkia parrasta. Nauravat hetken
salaa.
Olen malttanut päivän iltaan.
Kaikki on niin kuin pitää. Kohta lähtisimme siskon kanssa takapihalle.
Taivuttaisimme tähtisadetikkujen päät ja heittäisimme ne vuorotellen isoon
koivuun. Iltaa saisi vielä venyttää. Kuten aina jouluaattona.
Nyt mietin - miten kaikki asettuikaan
paikalleen. Kuka joulun laittoi, kuka jaksoi, sittenkin? Kiittikö hän aikansa
antamisen siunauksista? Nyt tiedän; ei väsymättä. Ei osannut pieni suuni kysyä.
Kysyitkö sinäkään apua? Kuka jakoi taakkasi, ilosi? Eivät kuulleet korvani. Ei
ylettynyt pää tiskipöytää korkeammalle ja olisiko kelvannut kädenjälki? Vaatimaton
kunniankehä, josta valon sijaan hehkuu vain lämpö. Äiti. Omat tarpeet syrjään
siirtänyt, taikonut kaikille juhlan. Jossa mikään ei mene pieleen.
Annoinko mitään takaisin? Saiko ilon ilostani? Tänä jouluna hän on meillä. Toruen liiasta touhottamisesta, käskien lepäämään, toivoen vain aikaa. Ja sillä aikaa hän menisi ja tekisi valmiiksi - teoissaan ikiaikaista rakkautta. Mutta nyt ei taivu kätensä. Jäi kaatuessaan alleen. Nyt istuu hän ja katsoo. Kuuntelen puhettaan itseäni vanhemmista ajoista.
Näiden muistelmien kera, aatonaattona
23.12.2022 rauhaisaa joulua toivottaen,
Katja
Kommentit
Lähetä kommentti