Apua auttajalle – Kuinka pidät yllä omaa hyvinvointiasi, jaksamistasi ja ammatillista kasvuasi koronan keskellä?

Auttaminen on iso osa inhimillistä ihmisyyttä, joka lisää hyvinvointia ja elämän merkityksellisyyttä. Se on sitä, että uskaltaa rakastaa ratkaisemattomia kysymyksiä ja silti luottaa kysymysten voimaan ja rakastaa myös kysyjää. Auttaminen on joillekin geenikoodissa määräytynyt työelämän polku, elämäntehtävä ja tapa ilmentää itseään, joillekin vapaaehtoistyö. Pystyäkseen auttamaan muita, auttajan ensisijainen tehtävä on kuitenkin auttaa ensin itseään; vastata omasta ammattitaidostaan, hyvinvoinnistaan ja työn tekemisen seurauksista itsensä lisäksi lähipiirilleen. Se edellyttää oman työn, työtapojen, roolien ja auttamistyön taustalla osittain piilossa olevien motiivien syvällistä tarkastelua, sekä sen ymmärtämistä, että auttajan tärkein työväline on hänen persoonansa. Se tuo mukanaan erityisen alttiuden psykologiselle stressille ja kuormittumiselle.

Koronatilanteen kehyskertomukseksi on muotoutunut sota ja tarinassa toimijuutta on kuvattu käsitteillä eturintamassa työskentely, taistelu, uhka – on siis olemassa voittajat ja häviäjät. Ymmärrän hyvin tämänkaltaisen tarinallistamisen, joskaan en allekirjoita kuvausta taistelun osapuolista näkymätöntä uhkaa vastaan. Taistelutahto on myönteinen voimavara, mutta ei tae selviytymisestä vakavan sairauden edessä, jossa kyse on immuunipuolustuksesta. Tärkeä tehtävä on pitää rutiineja yllä päivärytmin avulla ja vaalimalla valoisaa mielialaa, jolloin energiaa vapautuu myös itsestä huolen pitämiseen ja huolehtimisen arvoisena olemiseen – ja tämän tiedetään vahvistavan immuunipuolustusta. 

Auttamistyö on kahden kauppa, jossa parhaimmillaan molemmat saavat tarvitsemansa; avun ja palkitsevan merkityksellisyyden tunteen. Auttamiseen liittyy kuitenkin osin näkymätön valta-asetelma ja paljon tiedostamatonta ihmismielen ainesta. Auttamiseen voi paeta omia ongelmiaan, sen edessä on vaara uhrautua asettamalla asiakas tai läheinen itsensä edelle, vaikka itsestä huolen pitäminen on sekä itsen, että asiakkaan etu. Auttajaksi ryhtymällä ei voi ratkaista omia sisäisiä ristiriitojaan, paikata arvottomuuden tunnettaan tai korvata omia vaille jäämisiään. Siksi teenkin heti alkuun ison kysymyksen: kuinka paljon olet pohtinut sitä, mistä syistä sinä teet auttamistyötä?

Tänä päivänä auttamistyön kentällä on yhä enenevässä määrin siirrytty tasavertaiseen yhteistyösuhteeseen, sillä toimivia auttamisen tapoja perinteisen psykologisen työn rinnalle on tullut lisää. Auttamistyössä ollaan kuitenkin päivittäin ottamassa vastaan ja jakamassa toisen ihmisen kokemuksia, tunteita, todistamassa kärsimystä, menetyksistä kumpuavaa surua – ja joka hetki kokemassa myötätuntoa. Puhutaan ”kanssakulkijoista” ja tämänkaltaisen käsitteen käyttö hävittää erottavan mielikuvan ”heistä” ja ”meistä”. Otteena on usein ratkaisu- ja voimavarakeskeisyys, dialogisuus, positiivinen-, kognitiivinen- ja valmentava psykologia, HOT-malli ja mindfulness-asenne. Käytän tässä tekstissä kuitenkin auttaja-sanaa sen arvolatauksesta ja valta-asemasta huolimatta, sillä se on vakiintunut monenlaisiin toimintaympäristöihin ja kuvaa tässä kontekstissa parhaiten sitä, mistä on kysymys, kun toivon voivani valottaa miksi auttaja tarvitsee myös apua.

Alkuun kerron sinulle tarinan omasta elämästäni.

Aloitin valmistumisen jälkeen työskentelyn Traumaterapiakeskuksessa. Olin tehnyt graduni sekä käyttäytymistieteiden yksikön, että lääketieteen laitoksen psykiatrian yksikön ohjauksessa nuorten itsemurhista ja väitöskirja aiheesta oli aluillaan; päätin, että haluan kasvattaa trauma- ja kriisityöhön liittyvää käytännön osaamistani ja kävin ilmoittamassa aikeistani, vaikka paikkaa ei ollut auki. Ottivat minut töihin. Jos olisin nuorena vastavalmistuneena tiennyt mihin olen ryhtymässä, en tiedä olisinko mennyt. Ihminen kasvaa kuitenkin tehtäviensä myötäiseksi, jos hänen kykyihinsä uskotaan, häntä tuetaan, kannustetaan ja ohjataan – mutta miten?

Olen ikuisesti kiitollinen noista parikymmentä vuotta sitten alkaneista työelämän vuosista, jolloin sain itseäni vanhemmilta traumapsykologian ja -terapian ammattilaisilta syvyyssukelluksen ihmismielen syövereihin. Pääsin terapiakoulutuksen alkuun, sain perehtyä niin kompleksiseen traumatisoitumiseen kuin dissosiaatiohäiriöihin, olla koordinoimassa ja kouluttamassa kriisityötä sekä olla mukana perustamassa Suomen ensimmäinen nettiauttamiskanava. Nämä vuodet olivat ”The Korkeakoulu”, jossa koin vuorotellen suunnatonta oppimisen iloa jaa intoa, huonommuuden tuskaa, onnistumista ja riittämättömyyttä. Oma tyttäreni oli tuolloin pieni ja kotona jatkui perusarki elämän ihmeiden edessä ja samaan aikaan näin ja koin työssäni kaikkia maailman epäoikeudenmukaisia kauheuksia. Minut sysättiin tilanteisiin, joihin en olisi muuten uskaltanut, mutta samalla otettiin koppi kietomalla huolenpidon ilmapiiriin. 

Tuolla kopilla oli monta nimeä: työnohjaus, ammatillinen ohjaus ja case-ohjaus. Ja lisänä

ammatillisena ryhmäoppimisprosessina toteutettu traumatyönohjaus ulkomaalaisten alan pioneerien kanssa. Noina vuosina sain kasvaa ammatillisesti siten, että työnohjausta joistain näistä kolmesta kategoriasta oli kerran viikossa ja aina oli ovi myös kysymyksille ja ihmettelylle. Koskaan en joutunut jäämään yksin pohtimaan asiakkaiden tilanteita, joista en löytänyt tolkkua tai tiennyt miten edetä. Työuraansa aloittavalle tämä oli suuri siunaus, koska sain rinnakkain mahdollisuuden oppia, kasvaa ja kehittyä sekä ammatillisesti, että ihmisenä. Sain säännöllisen paikan tuulettaa tunteitani ja oppia työstämään omia vaikeita tunteitani ihmiselämän tragedioiden edessä. Jatkuvasti pohdimme myös yhdessä omia auttamisen lähtökohtia, motiiveja, tietoja ja taitoja – sekä kävimme läpi oman elämämme kipupisteitä. 

Näinä vuosina työskentelin ihmisten kanssa, jotka olivat kohdanneet suuria menetyksiä, katastrofeja, perheväkivaltaa, seksuaalista hyväksikäyttöä, raiskauksia, itsemurhia ja vainoa, ja nämä kokemukset olivat horjuttaneet heidän kykyään selviytyä normiarjesta. Kun siirryin Traumaterapiakeskuksesta perheneuvolaan ja sieltä lastensuojelun eri yksiköihin töihin, varsinaisen terapeuttisen työn sijaan fokus siirtyi akuuttiin auttamiseen ja kriisitilanteiden keskelle menemiseen – etenkin työrupeamallani poliisilaitoksella. Olen seisonut luotiliiveissä lähellä pyssyn piippua, hakenut pieniä lapsia turvaan väkivaltatilanteista, neuvotellut sillan kaiteella itsemurhaa suunnittelevan kanssa, hakenut kannabiskasveja kerrostalohuoneistoista, palaveerannut AA:ssa kymmenettä kertaa repsahtaneen perheenisän kanssa, juossut junaradalla nuoren perässä, istunut oikeudessa ja usein myös nähnyt kuinka positiiviset asiat lähtevät liikkeelle ja ihmiset saavat apua. Näissä paikoissa työnohjaus jatkui, muttei aivan samanlaisena. Toki työkin oli erilaista; Traumaterapiakeskuksessa fokus oli auttamisen lisäksi kouluttautumisessa, mutta jälkimmäisissä tahoissa enemmän perustyön hallitsemissa ja sen herättämien tunteiden kanssa selviytymisessä. 

Kun olin tehnyt tämän kymmenen vuoden SoTe –kierroksen, kasvoi halu katsoa maailmaa syvyyspsykologian lisäksi ratkaisukeskeisyyden ja modernimman psykologian näkökulmasta – ja jatkoin opiskelua, mikä lopulta johti yrittäjyyteen psykologisen valmennuksen parissa niin asiakastyön, kouluttamisen kuin valmentamisen rooleista käsin. Yrittäjäksi ryhtyessäni oli päivän selvää, että oman ammatillisen ohjauksen järjestäminen on elintärkeää ja sen puolesta olen puhunut monenlaisissa yhteyksissä. Sen lisäksi, että se on auttamistyöläisen henkireikä, se on myös ihmisenä ja ammattilaisena kasvamisen ja työn laadun tae.

Auttaja tekee työtä koko persoonallaan

”Myötätuntoiset ihmiset ovat elämäntaiteen neroja, tärkeämpiä ihmiskunnan arvokkuudelle, turvallisuudelle ja ilolle kuin tieteentekijät”. Albert Einstein.

Saatat ehkä ihmetellä mikä yhteys omalla kohtuullisen raskaalla työhistoriallani ja siihen liittyneellä monimuotoisella työhön liittyvällä ohjauksella on auttamistyöhön ylipäätään – tai tähän koronahetkeen. Vastaus on moninainen. Aluksi on tärkeää tiedostaa, että auttamistyön yksi tärkeimmistä elementeistä ihmismieleen liittyvän tiedon lisäksi on oma persoona. Auttamistyössä varsinaisesta substanssialasta riippumatta työtä tehdään koko persoonalla ja varsin korkealle arvostettu piirre persoonassa on empatiakyky ja myötätunto. Se, että laittaa päivä toisensa jälkeen itsensä sekä alttiiksi, että kaiken osaamisensa likoon kohdatessaan erilaista kärsimystä, vaikuttaa väistämättä sekä omaan maailmankatsomukseen, että sietokykyyn. Vaatii erityistä ammattitaitoa, psykologista termiä käyttäen, etäännyttää itsensä siitä inhimillisestä hädästä ja epätietoisuudesta, jota nyt on kaikkialla, voidakseen olla yhtä aikaa empaattinen ja myötätuntoinen, säilyttää toivo ja samalla pysyä ammatillisella tasolla kuormittumatta liikaa. 

Toiseksi korona-tilanne on erityinen syystä, että auttajakin elää poikkeusoloissa.  Ilma on sakeanaan tunteita, jotka ovat yhteisiä niin auttajalle kuin autettavalle, vaikka elämäntilanteet ovat erilaiset. Näin ollen ei voida välttyä siltä tosiasialta, että tässä hetkessä työskennellessään auttaja joutuu kuulemaan ja kokemaan tapahtumia, joilta kukaan ei ole turvassa – ei edes auttaja itse, eivätkä hänen läheisensä, mikä usein on suoja hänen omalle toimintakyvylleen. Ennen kyseessä ollut yhden yksilön kriisi on muuttanut mittakaavaa; edelleen asiakas voi olla yksittäinen ihminen, mutta hän on osa suurta yhteistä kriisiä. Kriisi ja siihen liittyvät rajoitteet koettelevat kaikkia ja työ ja toimeentulo voivat olla vaakalaudalla molemmilla. Tunteet ja mahdollinen kuoleman pelko ovat yhteisiä, mutta yhteinen keskustelun aihe ne eivät voi ensisijaisesti olla.

Kolmanneksi auttaja joutuu tässä tilanteessa kohtaamaan myös syviä itseen ja omaan elämään liittyviä kysymyksiä ja katsomaan omaa haavoittuvuuttaan silmästä silmään. Osaanko, pystynkö, riitänkö? Aiemmat elämässä kohdatut tapahtumat saattavat nousta rytinällä pintaan – se on inhimillistä. Voit lukea aiemmin kirjoittamani tekstin kehon ja mielen toiminnasta kriisitilanteessa täältä: https://katjavainikainen.blogspot.com/2020/04/ymmarra-itseasi-mielen-ja-kehon.html Samalla saattaa oma maailmankatsomus ja elämänfilosofia joutua koetukselle, sillä epäoikeudenmukaisuus, epätasa-arvoisuus ja ihmisten kyvyttömyys tai avuttomuus hallita asioita ovat vaikeita teemoja. Kukaan ei tiedä kriisitilanteen loppumisen ajankohtaa, eikä voi tarkasti ennustaa tulevaa; nämä molemmat helpottaisivat sekä auttajan, että autettavan sietokykyä. Ydinkysymys auttajalle lienee miten kyetä säilyttämään riittävä toivon sisältämä kuva elämästä, maailmasta ja tulevaisuudesta, jotta voi säilyttää uupumatta työkykynsä.

Auttaminen korona-kriisin keskellä 

Psykologiseen-, valmennukselliseen tai ohjaamiseen liittyvän auttamistyön ammattietiikkaan kuuluu oman elämän läpikäyminen erilaisten terapia- tai coaching-prosessien kautta. Laadukkaaseen koulutukseen sisältyy auttamisen eettisyyteen liittyvää koulutussisältöä, kuten elämänjanatyöskentelyä oman historian kanssa, ajatus-, tunne- ja toimintaketjujen ymmärtämistä, uskomusten muokkaamista, kiintymyssuhdeteoriaa, puolustusmekanismien ymmärtämistä, kriisin vaiheiden tuntemista ja ennen kaikkea oman auttamiseen liittyvän motivaation pohdintaa. Siksi uskon, että auttamistyö on koulutettujen ammattilaisten käsissä juuri sitä, mitä tähän hetkeen ja kriisin jälkeiseen aikaan tarvitaankin.

Korona-kriisin keskellä kävi kuitenkin niin, että kahdessa viikossa netti täyttyi uusista auttamispalveluista. Pontimena saattoi olla vilpittömän oman osaamisen tuotteistaminen avuksi kansalaisille, joiden omat voimat eivät riitä tai jotka tarvitsevat erilaisia taitoja pitääkseen yllä toimintakykyään. Yhtä lailla pontimena saattoi olla aukko kukkaron pohjalla, kun virus vei työt ja jotain piti äkkiä keksiä. Osa palveluista on suunnattu ns. terveille ihmisille elämäntaitojen vahvistamiseen, osa kosiskelee ammattilaisia kehittämään itseään ja omaa osaamistaan muuttuneessa tilanteessa; osa ohjeistaa ammattilaisia viemään äkkiä palvelut verkkoon, osa pyrkii vahvistamaan stressin hallintaa, auttaa liikkumaan ja syömään terveellisesti. Mutta missä on puhe auttajan auttamisesta, jotta vältyttäisiin myötätuntouupumukselta sekä tänä keväänä, että myöhemmin, kun koronatilanteen tuhoja paikataan? Ikävä fakta tuntuu olevan se, että talous sanelee ehdot ohjauspalvelujen ostamiselle ja etätyöstä kuormittunut ihmismieli ei jaksa enää haluta tukea itselleen etänä. Sydämestäni toivoisin, ettei auttaja valuttaisi omaa voimaansa pois, vaan pitäisi kiinni oikeuksistaan ja jaksamisestaan kaiken keskellä. Viisas, itsensä tunteva ihminen ei yritä selviytyä yksin.

Vahvista mielen sisäistä toimintakykyä

Mielensisäinen toimintakyky koostuu kolmesta tekijästä: kyky pitää yllä positiivista minäkuvaa, kyky käsitellä voimakkaita tunteita ja kyky ylläpitää sisäistä tunnetta yhteydestä muihin. Nämä tekijät vaikuttavat yhdessä siihen, kuinka hyvin auttamistyötä tekevä kykenee ymmärtämään ja integroimaan omat kokemuksensa ja tunteensa muuhun oloonsa sekä pitämään omat auttamisen rajansa vahvoina. Näiden avulla hän voi myös tarvittaessa rauhoittaa itseään ja ylläpitää sisäistä tyyneyttä vaikeidenkin asioiden yhteydessä. 

Psykologiliitto ja muutamat terapiatyötä tekevät julkisuuden henkilöt ovat pyrkineet tuomaan mielen

sisäisen toimintakyvyn kannalta esiin sitä, kuinka tärkeää oma työhön liittyvä ohjaus ja riman alentaminen tässä tilanteessa ovat. Koulutus ei takaa auttajan jaksamista kentällä, eikä vankka ammattilaisuus automaattisesti tarkoita vahvaa suojaa myötätuntouupumiselta. Käytäntö on erilaista, mitä voi oppikirjoista lukea. Riman alentaminen ei saisi tuottaa syyllisyyttä, eikä viedä avun antamisen arvoa. Kun on kouluttautunut alalle, uskoo vilpittömästi voivansa auttaa, mutta kun huomaa, ettei olosuhteiden pakosta pystykään, syntyy ristiriitaista tunneperäistä stressiä.  Sitä voi olla vaikeaa tunnistaa, sillä tunneperäinen stressi voi oireilla myös kehollisesti ilman suoraa yhteyttä mieleen. Positiivisen minäkuvan kannalta on oleellista pohtia miten kestää vaikeiden teemojen äärellä kyynistymättä liikaa ja säilyttää idealismi, elämän tarkoitus ja toiveikkuus? Miten olla huolestumatta ja syyllistymättä tunnistaen omat auttamisen rajat ja pitäytyä tekemässä vain sitä, mitä osaa? Miten vahvistaa ajatusta siitä, että kaikki maailman murheet eivät ratkea omissa käsissä, mutta tuntea silti voivansa kannatella, luoda toivoa ja vahvistaa ihmisen omaa toimijuutta? Ja samalla omaansa. 

Kyky käsitellä voimakkaita tunteita joutuu puntariin ja vaikuttaa melko suoraan kykyyn ylläpitää sisäistä tunnetta yhteydestä muihin. Tietyt psykologiset perustarpeet kuten turvallisuus, luottamus, itseilmaisu, elämänhallinnan tunne ja läheisyys ovat erityisen alttiita häiriintymään vaikeissa kriisitilanteissa. Selviytyäkseen niistä, saattaa välttämiskäyttäytyminen ja ennakoiva pako houkutella enemmän kuin tunteiden avoin käsittely, sillä tunteiden äärelle on pysähdyttävä. Vasta pysähtyminen tuo selkeyttä, jonka avulla voi vallitsevan tilanteen nähdä selkeämmin ja piirtää rajansa paremmin.

Kun kohtaa inhimillistä hätää ja kärsimystä, maailmankuva saattaa muuttua niin, että auttamistyötä tekevä eristäytyy ja ottaa etäisyyttä ystäviin ja läheisiin. Hän saattaa kokea, etteivät muut voi ymmärtää millaisessa maailmassa hän elää ja mitä kohtaa. Samalla tavalliset, normaalisti hyvää oloa tuottavat asiat menettävät merkityksensä ja hän saattaa uppoutua työhönsä antaen sille kaikkensa oman elämänsä kustannuksella. Muistan joskus, kuinka töissä pidettiin myötätuntouupumuksen konkreettisena merkkinä sitä, että työntekijä alkaa muistuttaa asiakasta niin fyysisesti kuin henkisesti. Hän lakkaa pitämästä huolta itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan, passivoituu ja kyynistyy, mikä näkyy myös ulospäin. Usein alkoholin käyttö lisääntyy, mistä on tutkimusnäyttöä myös siltä osin, että se jatkuu helposti akuutimman tilanteen mentyä ohi. Kyky erottaa oma maailma autettavan maailmasta hämärtyy ja omat rajat alkavat vuotaa. Silloin auttajan elämä täyttyy autettavan elämällä ja oma elämä siirtyy alisteiseksi.

Jokaisen auttamistyötä tekevän on olennaisen tärkeää tiedostaa ja käsitellä omia stressitekijöitä, tutustua omaan resilienssiinsä ja suojata oma jaksamisensa. Mikäli näihin ei kiinnitetä riittävästi huomiota, vaikutukset näkyvät ensin omassa olossa, sitten työkyvyssä ja heijastuvat lopulta niin asiakkaaseen kuin lähipiiriin. Tutkimusten mukaan voimistuneet reaktiot voivat näkyä masennuksena, epätoivona, kyynisyytenä, eristäytymisenä sekä fyysisinä ja psyykkisinä oireina. 

Korona-eristys vaikuttaa juurikin siihen, että auttaja ei välttämättä pysty työn ulkopuolella tyydyttämään riittävästi omia emotionaalisia ja psykologisia perustarpeitaan, jolloin vaarana on, että niistä saattaa auttamistilanteessa tulla määräävämpiä tekijöitä kuin asiakkaan tarpeista. Tämä saattaa näkyä esim. kyvyttömyytenä pitää kiinni ammatillisesti tärkeistä käytännöistä, rakenteista ja rajoista. Työn suunnittelu ja ryhmätyöskentely alkavat tuntua vaikeilta, sillä tunne turvassa olemisesta saattaa olla kiinnittyneenä yksin olemiseen ja yksin työskentelyyn. Yksin työskennellessä sooloiluun on esim. pari- tai ryhmätyöskentelyä enemmän tilaa ja se vaatii vähemmän joustavuutta mieleltä.  Viimeinen hälytysmerkki on se, että aiemmat työn tekemistä ja jaksamista varten luodut tavat kaikkoavat ja auttaja luopuu merkityksettömänä juuri siitä, mistä hänen pitäisi kynsin hampain pitää kiinni – omasta ammatillisesta ohjauksesta, omasta hetkestä tulla nähdyksi, kuulluksi ja autetuksi. 

Miksi ammatillista ohjausta, työnohjausta tai case-ohjausta?

Jokaisen auttamisalalle ryhtyvän tulisi huolehtia omasta hyvinvoinnista ja palvelun laadusta. Auttajana toimiminen edellyttää myös oman osaamisen, jaksamisen ja kehittämisen seuraamista ja sen myötä omaan työhön liittyvän ohjauksen järjestämistä. Tutkimuksista tiedämme kuitenkin sen, että ryhmänä auttajat ovat usein vastahakoisia huomaamaan omia tarpeitaan ennen kuin ne ovat laadultaan niin voimakkaita, että ainoalta vaihtoehdolta näyttää työn vaihtaminen johonkin muuhun. Itse olen nähnyt tätä käytännössä. Esimerkkinä aloitteleva Coach, joka ei ole nähnyt tarvetta ohjaukselle ja tulee hyvinkin pian tilanteeseen, jossa oma osaaminen joutuu puntariin, rajat vuotavat ja tulee tunne, ettei ole kykeneväinen alalle. Oma ammatillinen identiteetti häviää osaamattomuuden tunteen alle, vaikka kyse on vain hetkellisestä itsensä ja rajojensa hukkaamisesta taakan alle ja usein myös fokuksen katoamista suhteessa perustehtävään. Kokonaistilanteen hahmottaminen, omien vaikeiden tunteiden työstäminen ja normalisoiminen sekä ulkopuolinen ammatillinen näkemys ko. tilanteessa antaa usein nopean avun tilanteeseen. Coachien ammatillisesta ohjauksesta ja sen muodoista olen kirjoittanut aiemmin ja artikkelin voit lukea täältä: https://katjavainikainen.blogspot.com/2019/11/coachien-ammatillinen-ohjaus-osaamisen.html

Kuten aiemmin sanottu, korona-kriisi on tilanteena auttajalle haasteellinen, koska tilanne myötäilee sekä auttajalla, että asiakkaalla samoja kriisin vaiheita läpikäyden. Shokki- ja reaktiovaiheen mentyä tätä hetkeä kuvastaa akuutin selviytymisen vaihe, jolloin ihminen siirtää omia tunteitaan syrjään selviytyäkseen. Avun tarve tässä hetkessä on suurta, mutta se saattaa piiloutua ja ketjuuntua; työntekijä etsii nyt tukea ja turvaa esimieheltään ja lapsi opettajaltaan ja vanhemmiltaan. Heitä auttamalla tuodaan selkeyttä, rauhaa ja toivoa isossa mittakaavassa. Ihmismielen- ja kriisityön ammattilaisena sekä näissä edellä kuvatuissa paikoissa työskennelleenä tiedän kokemuksesta, että pahin tilanne on vasta edessäpäin, kun eristys on purettu ja kaikki kotiovien sisällä tapahtunut tai tapahtumatta jäänyt kohtaa päivänvalon. Akuutin tilanteen mentyä ihminen uskaltautuu puimaan mitä tapahtui, miltä tuntuu ja miten pitkälle vaikutukset tulevat muokkaamaan omaa arkea, tottumuksia ja käyttäytymistä. 

                         

Jokainen ikäluokka tarvitsee tukea oman elämänsä jälleenrakentamiseen, sosiaalisten suhteidensa

elvyttämiseen ja uudelleen luomiseen, arjen vakauttamiseen, oppimiseen, talouden haasteisiin, työn etsimiseen ja kuka mihinkin. Silloin meitä kaikkia auttamisen kentällä olevia tarvitaan. Jos auttaja hukkaa voimavaransa tähän kevääseen ja kesään, olemme pulassa syksyllä ja seuraavina vuosina. Kuten ehkä huomaat, lasken auttajien joukkoon ammattiauttajien lisäksi myös opettajat, esimiehet ja johtajat. Kaikki – myös vanhemmat - ansaitsevat apua oikea-aikaisesti, jotta tunnekuorma ei pääse purkamattomana lisäämään kehon ja mielen stressiä, mikä pitkittyessään johtaa uupumiseen. Uupumisen seuraukset ja talousvaikutukset ovat kauaskantoisemmat ja mittavammat kuin avun hankkimiseen käytetyt resurssit. Niin ihmisen henkilökohtaisessa kuin työelämässä. Aina on kuitenkin toivoa ja kasvun mahdollisuus - myös jälkikäteen.

Pidä siis huolta itsestäsi, arvosta hyvinvointiasi ja hanki itsellesi sopivaa ohjausta jo tähän hetkeen – siihen panostetut rahat tulevat takaisin korkojen kera sekä sinulle itsellesi, että työnantajallesi tai yritystoiminnallesi. Ohjaaja on juuri sinua varten tarjoten 

·                         oman henkilökohtaisen tilan, jossa ei ole vaatimuksia

·                         apua kokonaistilanteen hahmottamiseen

·                         aikaa vaikeiden tunteiden käsittelyyn TAI

·                         velvoitteista vapaata aikaa, jolloin ei tarvitse uusiutua tai virkistyä, se syntyy sivutuotteena

·                          tilaa omien tarpeiden kuuntelulle ja niiden hyväksi toimimiselle

·                          aikaa parasympaattiselle palautumiselle esim. mielikuva- ja rentoutustyöskentelyn avulla

·                           aikaa pysähtyä ja vahvistaa omaa läsnäolon taitoa, millä on suora yhteys voimavaroihin

·                           ammatillista puhetta murehtimisen sijaan

·                           reflektoivan näkökulman joko sinun tai asiakkaasi tilanteeseen

·                           psykoedukaatiota

Myös minä olen sinua varten. Lisää minusta ja työskentelytavoistani löydät täältä: https://katjavainikainen.blogspot.com/p/katja.html ja voit ottaa yhteyttä minuun sähköpostitse: valmennusseveliina@gmail.com ja jättää soittopyynnön. Tilanteesi kartoitukseen liittyvä puhelinkeskustelu on maksuton. 

<3:lla Katja 

Lisäksi suosittelen omalla kasvun matkallani tärkeitä auttajia:

Päivi Elovaara: Unelmapuu. Hänen coaching- ja koulutuspalveluitaan löydät täältä: http://www.unelmapuu.fi/

Merja Hakola: Tarinan taika. Hänen työnohjaus-, koulutus- ja lyhytterapiapalveluistaan löydät tietoa täältä: https://www.tarinantaika.fi/# 

Paula Kähkönen: Valmennustalo Tempo. Hänen työnohjaus-, työyhteisösovittelu- ja koulutus- ja valmennuspalveluistaan tietoa löydät täältä: https://www.valmennustalotempo.fi/

Kati Parkkinen: Naturally Yours. Hänen väitöstutkimukseensa perustuvia valmennuksiaan, apua kehityskeskusteluihin ja henkilökohtaiseen luovaan työskentelyyn löydät täältä: https://www.naturallygreenmoney.fi/

Ammatilliseen täydennyskoulutukseen, joissa toimin kouluttajana, suosittelen tutustumaan täältä:

http://www.valmentamo.fi/LCF

https://www.lapinkesayliopisto.fi/events/Coaching--ja-valmennustyo-ammattina---Coaching-–-ja-valmennustaitojen-jatkokoulutus-(18-op)---292020-2422021/41051/f164d9da-8e05-413a-8d4e-014c97b2e20e